Privet! Ja heti alkuun suuret pahoittelut, etten ole nyt hetkeen tänne mitään postaillut tai ilmoitellut tilanteesta.
Viimeisenä iltana Moskovassa oli siis koulun joulujuhla, mikä meni tosi hyvin. Tietenkään ongelmilta ei myöskään vältytty, sillä isäntäperheen vanhemmille tuli välttämätön meno ennen juhlaa, joten hostäiti sopi naapurin kanssa, että mä ja L voidaan mennä niiden kyydillä koululle.
Oltiin sovittu aika, kun mennään niiden ovelle ja näin tehtiin. He olivat myös jo pukemassa, mutta olivat unohtaneet, että meidänkin piti tulla kyytiin, ja nyt auto oli jo täynnä. Hetken siinä pohdin, että mitä tehdään, kunnes päätin ettei auta kun lähteä käveleen kohti koulua.
L ei ilahtunu asiasta ollenkaan, mihin vaikutti varmaan myös se, että hän oli kipeä. L alkoi itkeä, ja sanoi ettei tule juhlaan ollenkaan, ja ymmärsin kyllä täysin tytön reaktion. Eihän siinä kuitenkaan muu auttanut kun lähteä kohti koulua, vaikka L itki ja valitti ettei halua mennä eikä varsinkaan osallistua esitykseen.
Koululla kuitenkin L meni luokkalaistensa luokse, ja olikin aika pian paremmalla päällä. Ensin oli oppilaiden tekemiä esityksiä, minkä jälkeen tarjoiltiin kahvia ja pullaa. Juhla oli mun mielestä tosi kiva ja onnistunut.
Naapurin mies etsi mut koululla käsiinsä, ja huomasin, että hän oli tästä sekaannuksesta oikeasti pahoillaan ja sanoi, että voi viedä meidät takaisin, eli heittää yhden ylimääräisen lenkin. Näin tehtiin, ja myös kaverini J tuli mukaan, sillä hän onneksi pystyi tulemaan auttamaan mua kantamusten kanssa!
Isäntäperheen kanssa me vielä nostettiin maljat ja he kiittelivät mua paljon. L oli koko sen ajan mussa kiinni, halaili ja sanoi, että älä lähde. Tuun varmasti aina muistaan sen hetken, sen kuinka liikutuin... Lopulta L:n alahuuli alkoi väpättää ja hän alkoi itkeä, jolloin mun oli pakko mennä vielä halaamaan häntä, etten olis itekin alkanu vollottaan ihan täysillä! Kummasti siinä ehtiikin kiintyä noinkin lyhyessä ajassa. Tuntu kun olis omaa pikkusiskoaan hyvästelly ja kun ei ollu mitenkään varmaa, että palaanko enää takasin viisumiongelmien vuoksi.
No, I tilas taksin, johon me sitten J:n kanssa mentiin kaikkien tavaroiden kera. Kuski oli nuori mukava venäläismies, joka jätti meidät lähelle rautatieasemaa. Oltiin sen verran ajoissa, että ehdittiin vielä käymään yksillä ennen junan saapumista.
Tolstoi tuli, ja J auttoi mut ja tavarat sisään ja vielä oikeaan hyttiin. Kaikki meni yllättävän hyvin. Mun kanssa samassa hytissä oli tällä kertaa venäläinen nuoripari, jotka näyttivät vähän pettyneiltä, kun mä sitten änkesin vielä samaan hyttiin niiden kanssa, kun olivat ehkä jo toivoneet olevansa kahden. Kaikki oli mulle jo menomatkasta tuttua, joten mitään ongelmia ei tullut. Tälläkin kertaa tulli oli vain muodollinen, eli kysyttiin onko mukana mitään ylimääräistä ja piti päällisin puolin näyttää laukkunsa, muttei avata. Sain jopa nukuttua yön aikana muutaman tunnin, mutta kyllä hieman jännitti palata Suomeen.
Lahdessa mua oltiin jo hakemassa ja auttamassa laukkujen kanssa, joten sielläkään ei mitään ongelmia tullut. Olin tosi ilonen, että olin jälleen rakkaassa kotimaassa, mutta olo oli myös tosi uupunu ja olisin halunnu vaan nukkua ja olla vähän aikaa ihan vaan omissa oloissani.
Muuten Suomeen palaaminen ei ollut ehkä niin dramaattista kuin olin ehkä odottanut. Kaikki oli aika samanlaista kuin ennen mun lähtöä. Ainoa mihin ensin kesti totutella oli kaiken pienuus. Jotenkin kaikki rakennukset näytti niin ihmeellisen pieniltä! Kyllähän sekin nopeesti meni ohitse. Kaikkein hienointa ja toisaalta kummallisinta oli se, että jo tunnin Nokialla olon jälkeen musta ja siskosta tuntu, ettei oltais oltu hetkeekään erossa. Ihanaa, että vaikka onkin välillä muualla, niin tietyt asiat ei muutu, mutta toisaalta haikeeta, sillä koko Moskova tuntu jo pitkältä unelta vaan.
Muhun iski melko voimakkaasti tää ympäristön muutos, eikä tehny viikkoon mieli vielä nähdä oikein ketään ja lähinnä halusin vaan olla yksin. Ihan vaan olla, kattella telkkaria ja nauttia siitä omasta seurasta. Tietenkin tutut tätä ihmetteli, mutta oli vaan sellanen olo, että pakko olla yksin. Tällön en edes halunnut ajatella koko Venäjää tai mitään, olla vaan.
Kuitenkin uudenvuoden jälkeen otin aivot narikasta, ja aloin taas ajattelemaan jatkoa, eli viisumia. Soitin viisumikeskukseen, vaikken edes odottanut että he osaisivat selvää vastausta antaa kun Venäjällä kaikki oli niin epäselvää. No, mulle kerrottiinkin heti selvästi miten asia on, mistä ehkä myös huomas, että nyt ollaankin Suomessa, missä asiat hoidetaan vähän eri tavalla.
Elikkäs, viisumikeskuksesta sanottiin, ettei mulla ole "laillista" keinoa saada viisumille jatkoa eikä isäntäperheen kutsu vaikuttaisi asiaan millään tavalla. Venäjän virallisen lainsäädännön mukaan Venäjällä ei saa olla kuin sen 180 päivää puolessa vuodessa eli tän mukaan saisin mennä vielä sinne kuukaudeks, minkä jälkeen olis poistuttava muutamaks kuukaudeks. Kuitenkin siellä sanottiin, että mulle voidaan silti nyt tehdä samanlainen 2-kertaviisumi kuin oli aikaisemmin, sillä osa Venäjän viranomaisista näkee tän maassaolosäännön viisumikohtaisena, eli sen periaatteen mukaan voisin olla siellä vaikka kuinka pitkään aina vaan hankkimalla tollasen 3 kuukauden viisumin. He kuitenkin painottivat, että tällanen olis täysin mun omalla vastuulla eikä viisumin myöntämä taho olis korvausvelvollisena jos jotain sattuis.
Olisin kyllä halunnut lähteä vielä takaisin joululoman jälkeen, mutta en mä viitti tollasta riskiä ottaa, sillä jos käviskin huonosti ja vastaan tulis tällanen viranomainen, joka näkis sen lain henkilökohtaisena, niin tuliskin mulla vähän pidempi reissu Venäjällä ja tietenkin pitkä viisumikielto.
Nyt mulla olis vaihtoehtona palata Moskovaan maaliskuussa, kun tämä puolen vuoden aika menee "umpeen" ja sitten hommata 3 kuukauden viisumi. Ongelmana tietenkin on tilanne täällä Suomessa, että voinko nyt olla sen aikaa työttömänä ja ihan epävarmana odotella... Mä en tiedä. Niin vaikeeta. Mutta hetkeäkään en kadu, että lähdin.
Ikävä Moskovaa ja niitä ihmisiä siellä. ♥
Ps. Mun postaus Suomi-Venäjä-seuran sivuille löytyy nyt myös täältä, sekä suomeksi että venäjäksi käännettynä. ☺
